Taikusydän-tutkijaverkoston seminaari pureutui vaikuttavuuden monitahoisiin kysymyksiin

Taikusydän-tutkijaverkosto ja Tampereen yliopisto järjestivät 8.11.2024 seminaarin, jonka aiheena oli kulttuurihyvinvointitoiminnan arviointi, mittaaminen ja vaikuttavuuden osoittaminen. Tampereen yliopiston Kaupin kampuksen aurinkoisenkeltaiseen saliin kokoontui kuutisenkymmentä aihepiiristä kiinnostunutta tutkijaa, opiskelijaa ja eri alojen ammattilaista. Tilaisuus oli myös osa Tampereen yliopiston jatko-opiskelijoille suunnatun, ensimmäistä kertaa järjestetyn Kulttuurihyvinvointi osana hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä -kurssin ohjelmaa.

Onko näyttöön perustuvan päätöksenteon ideaali mahdollinen kulttuurihyvinvoinnin edistämisessä?

Tampereen yliopistossa on toiminut vuoden verran yksi Maailman terveysjärjestön WHO:n yhteistyökeskuksista. Keskuksen päätehtävä on tukea Terveys kaikissa politiikoissa -strategian (Health in All Policies eli HiAP) ja terveyden sosiaalisten määrittäjien kansainvälistä tutkimusta sekä tiedonvälitystä. Keskuksen yhtenä tärkeänä tehtävänä on tuottaa hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen liittyvää tietoa eri politiikkasektoreille: miten terveyttä voidaan edistää myös muiden palveluiden ja toimien avulla, ei pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon keinoilla?

WHO:n yhteistyökeskuksen tutkimusjohtajana toimiva Lauri Kokkinen on sosiaali- ja terveyspolitiikan alalta väitellyt tutkija, joka on tutkinut hyvinvointia monista eri näkökulmista. Kokkinen nosti puheenvuorossaan esiin näyttöön perustuvan politiikan ideaalin ongelmallisuuden.

Näytön vaade on vaikea asia esimerkiksi terveyden edistämisen tai kulttuurihyvinvoinnin tutkimuksessa. Näyttöön perustuvan politiikan ideaali juontaa juurensa lääketieteeseen, jossa kaksoissokkoutettujen ja satunnaistettujen kokeiden tuottama tieto on hyvin toisentyyppistä kuin vaikkapa yhteiskuntatieteissä tuotettu tutkimustieto. Eri tieteenalojen tutkimuskohteita ei ylipäätään ole mahdollista tutkia samanlaisilla tutkimusasetelmilla ja -menetelmillä.

Toisaalta mikään määrä tieteellistä näyttöä ei välttämättä riitä, kun päätöksenteossa kohtaavat eri toimijoiden vastakkaiset intressit ja ideologiat. Politiikkaratkaisuja voidaan myös viivyttää vetoamalla näytön puutteeseen tai riittämättömyyteen. Aina voidaan vaatia lisää tutkimusnäyttöä, eri menetelmin tehtyä tutkimusta tai eri toimijoiden tekemää tutkimusta. Tästä hyvänä esimerkkinä on tupakkateollisuus, joka onnistui vuosikymmenien ajan vetoamaan tupakoinnin haittavaikutusten näytön puutteeseen.

Kokkinen kehottikin puheenvuorossaan miettimään, kannattaako kulttuurihyvinvointialan toimijoiden ylipäätään lähteä mukaan näyttökeskusteluun tai missä laajuudessa siihen kannattaa osallistua. Hän muistutti myös, että päätöksiä tekeville poliitikoille tieteellinen näyttö on vain yksi näytön muoto. Poliittinen päätöksenteko ei perustu pelkästään tieteelliseen näyttöön. Tutkimustiedon lisäksi päätöksiin vaikuttavat esimerkiksi kansalaisten ja kollegoiden mielipiteet, kansainväliset esimerkit, arvot ja ideologiat sekä erilaisten poliittisten intressien ja näkökulmien huomioiminen.

Tärkeä merkitys päätöksenteossa on myös virkamiehillä, jotka tekevät valintoja toimenpiteiksi erilaisten näytön muotojen perusteella. Heidän tulee myös tuntea poliittinen ideologia, jonka läpi asioita ja näyttöä kulloinkin tarkastellaan ja miten toimenpiteitä kehystetään päätöksentekijöille tai eri sektoreiden edustajille niiden tavoitteisiin sopiviksi.

Käytännössä päätöksentekoa ohjaavat tieteellisen näytön ohella esimerkiksi:

• instituutiot: sekoitus arvoja, normeja ja kannustimia, joiden kautta näyttöä tulkitaan ja kiinnitytään tieteen esittämiin ongelmiin ja ratkaisuihin
• verkostot: vuorovaikutussuhteet, jotka määrittävät kyseisestä asiasta neuvottelemista toisten toimijoiden kanssa sekä konsultaatioiden hakemista esimerkiksi kollegoilta ja tutkijoilta
• konteksti: esimerkiksi taloudelliset, demografiset ja sosiaaliset tekijät, joiden kanssa toimijoiden on tultava toimeen, ja jotka ehdollistavat ja mahdollistavat päätöksiä
• tapahtumat: odotetut ja odottamattomat tapahtumat, jotka muuttavat olosuhteita ja avaavat tai sulkevat politiikkaikkunoita (esimerkiksi Ukrainan sota ja koronapandemia).

Kokkinen toi esiin, että tieteellistä näyttöä olennaisempaa voikin olla se, että viesti toivottavista toimista tarjoillaan päätöksentekijöille oikeaan aikaan – ennen kuin kulloisenkin hallituksen keskeiset linjaukset on sementoitu hallitusohjelmaan – ja oikein paketoituna. Kulttuurihyvinvoinnin tapauksessa jälkimmäinen voi tarkoittaa sitä, että monimutkaiset taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksiin liittyvät kysymykset on kehystettävä esimerkiksi terveys-, työllisyys- ja talouskysymyksiksi, jotta ne saadaan sopimaan poliittisten puolueiden ja eri ministeriöiden agendaan.

Entä jos tietoa onkin jo riittävästi, mutta emme vain osaa käyttää sitä oikealla tavalla?

Sosped Keskus on kehittänyt toiminnan vaikuttavuuden arviointiin eri organisaatioiden tarpeita palvelevia, ilmiö- ja kohderyhmäkohtaisia työkaluja. Taikusydämen seminaarissa Sosped Keskuksen arviointipäällikkö Miikka Vuorinen esitteli Sola-arviointityökalua, joka on tarkoitettu erityisesti kuntien ja hyvinvointialueiden käyttöön. Se on sovellettavissa myös taide- ja kulttuuritoiminnan vaikuttavuuden arviointiin.

Sola-hankkeessa vuosina 2022–2024 kehitetty työkalu perustuu tietyn ilmiön tai toimenpiteiden taloudellisten hyötyjen arviointiin alueellisella tasolla. Arvioinnissa hyödynnetään ja yhdistetään olemassa olevaa tutkimustietoa (esimerkiksi tietyn taidemuodon hyvinvointivaikutuksista), tilaajaorganisaation tuottamaa dataa sekä alueellisia rekisteriaineistoja. Parhaimmillaan tämäntyyppisen työkalun laajempi käyttö voisi tukea muun muassa ilmiöpohjaisen budjetoinnin ja vaikutusten ennakkoarvioinnin käyttöönottoa.

Tällöin eri hallinnonalojen muodostamien siilojen sijaan eri toimijat tarkastelisivat yhdessä esimerkiksi nuorten yksinäisyydestä syntyviä kustannuksia. Miten eri hallinnonalojen saman ilmiön ehkäisemiseksi tai korjaamiseksi käyttämät resurssit voitaisiin tuoda yhteen? Millaisia yhteistyön mahdollisuuksia yhteinen budjetointi sekä suunniteltujen toimien vaikutusten yhteinen arviointi voisi luoda esimerkiksi hyvinvointialueiden, kuntien ja järjestöjen välille?

Vuorinen korosti myös, että toiminnan vaikuttavuutta koskevan näytön ei aina tarvitse olla tieteellisen tutkimuksen kriteerit täyttävää ollakseen hyödyllistä. Paikallisille päätöksentekijöille voi riittää se, että päätösten pohjaksi on tarjolla riittävää näyttöä, joka osoittaa, että asioita on tutkittu jo riittävästi.

Vuorinen kannusti kulttuurihyvinvointialan ammattilaisia pohtimaan myös, mikä tieto heidän mielestään on riittävän hyvää ja tarkkaa tukeakseen päätöksentekijöitä päätöksenteossa, vaikka se ei täyttäisi tieteellisiä kriteereitä? Aina ei ole mahdollisuutta ja resursseja tehdä tieteellistä tutkimusta tai odottaa sen valmistumista, mutta päätöksiä on silti tehtävä. Lisäksi Vuorinen kannusti pohtimaan, mitä arviointi- ja tutkimustiedolla tehdään, kun sitä on saatu? Mihin kerätty tieto johtaa ja vaikuttaa?

Onko meillä riittävä ja yhteinen käsitys siitä, millainen tieto on vaikuttavaa?

Seminaarin iltapäivässä keskityttiin pohtimaan kulttuurihyvinvointiin liittyvää tietoa ja sen vaikuttavuutta dialogisissa työpajoissa sekä Vaikuttavuuskeskuksen ja opetus- ja kulttuuriministeriön edustajien yhteisessä keskustelussa.

Antti Pelto-Huikko toimii tietojohtamisen asiantuntijana kansallisen Vaikuttavuuskeskuksen valmistelussa. Sosiaali- ja terveysalan vaikuttavuuskeskus kokoaa yhteen eri puolilla Suomea karttuvan vaikuttavuustiedon ja -osaamisen. Sen tarkoitus on tuottaa tietoa erityisesti hyvinvointialueiden toiminnan tueksi.

Pelto-Huikko nosti vaikuttavan tiedon kriteeriksi sen, että tieto saa aikaan jonkin halutun tai toivotun muutoksen. Esimerkiksi ihmisten terveyskäyttäytyminen muuttuu tai resursseja priorisoidaan uudelleen. Lisäksi viestinnällä on keskeinen rooli tiedolla vaikuttamisessa. On pohdittava, kenen esittämää tietoa kuunnellaan ja kuka tai mikä taho tiedon välittää. Miten eri toimijat voivat ottaa tiedon omakseen?

Päätöksenteossa olennaista on myös, miten tietoa voidaan kehystää omien arvojen mukaiseksi ja perustella sen hyödyntämistä omille kannattajille. Vaikuttavuustyössä käytetään paljon myös kokemusperäistä tietoa, sillä läheskään aina ei ole resursseja tutkimukseen. Tarinoiden käyttäminen on voimakas tapa vaikuttaa, mutta aina ei voi etukäteen ennustaa, miten ja mihin tarinoilla voi vaikuttaa.

Seminaarin dialogisessa työpajassa osallistujat määrittelivät vaikuttavaa tietoa seuraavasti:

Vaikuttava tieto on:

1. Selkeää, konkreettista ja yleistajuista: Tiedon tulee olla helposti ymmärrettävää ja se tulee voida esittää ymmärrettävästi eri kohderyhmille, kuten päättäjille, lääkäreille ja kansalaisille.
2. Tunteisiin vetoavaa: Tarinallisuus ja kokemuksellinen tieto lisäävät toiminnan uskottavuutta ja sitouttavat vastaanottajia. Tarvitsemme henkilökohtaisia kokemuksia ja tarinoita, jotka konkretisoivat kulttuurihyvinvoinnin merkityksen yksilötasolla. Kehollista ja emotionaalista tietoa kannattaa myös hyödyntää: tässä taiteella on erinomaiset mahdollisuudet tiedon tuottajana ja ilmaisijana.
3. Oikea-aikaista: Tiedon tulee olla käytettävissä päätöksenteossa ajoissa ja tavoittaa päätöksentekijät oikeaan aikaan.
4. Resursseja säästävää: Päättäjät tuntuvat arvostavat eniten taloudellisiin hyötyihin liittyvää tietoa. Tieto, joka osoittaa konkreettisia muutoksia ja resurssisäästöjä, on vaikuttavaa.
5. Yhdenmittaista ja vertailukelpoista: Validoidut, laajasti käytetyt mittarit mahdollistavat niiden avulla tuotetun tiedon soveltamisen laajemmin eri alueilla ja kunnissa.
6. Kohderyhmien erityispiirteet huomioivaa: Tieto osoittaa toiminnan vaikutukset eri ikä- ja väestöryhmille ja motivoi toimimaan.
7. Pitkän aikavälin tutkimus- ja seurantatieto: Pitkittäis- ja kohorttitutkimukset, toistuvat kyselytutkimukset, tilastot ja määrällinen tieto, jotka tarkastelevat kulttuurihyvinvoinnin vaikutuksia yksilön elämän eri vaiheissa, ovat yksi vaikuttavan tiedon muodoista.

Yhteenvetona todettiin, että tiedontuottamisen päätavoitteena tulisi olla kattavan, luotettavan ja monipuolisen tietopohjan luominen. Tämä tietopohja tukee kulttuurihyvinvoinnin vaikutusten todentamista ja hyödyntämistä päätöksenteossa, palveluiden kehittämisessä ja osallisuuden edistämisessä. Tutkimusta tarvitaan niin tieteelliseen tiedon tuottamiseen kuin myös suoraan käytännön toiminnan ja päätöksenteon tukemiseen.

Mikä on kulttuurihyvinvoinnin paikka yhteiskunnassa?

Kulttuurihyvinvoinnista on sanana alettu puhua vuosina 2012–2013. Kyseessä oli alkujaan viestinnällinen termi, jolla kulttuurin hyvinvointia lisääviä vaikutuksia haluttiin korostaa. Termin historiaa voidaan tarkastella myös suhteessa terveyttä edistävään liikuntaan tai terveysliikuntaan, jota termiä Suomessakin pitkään käytettiin korostettaessa liikunnan hyvinvointivaikutuksia.

Mielenkiintoista onkin pohtia, tarvitaanko vaikkapa kymmenen vuoden päästä kulttuurihyvinvoinnin termiä vai voidaanko puhua vain kulttuurista. Tällä hetkellä hyvinvointi-sana on tärkeä lisäosa asian ymmärtämiseksi, sillä yhteiskunnastamme puuttuu laajempi yhteiskunnallinen keskustelu kulttuurista ja kulttuuripolitiikasta: Myöskään kulttuurin vaikutuksista ja merkityksistä yksilöille ja koko yhteiskunnalle ei keskustella riittävästi.

Kulttuuriasiainneuvos Johanna Vuolasto opetus- ja kulttuuriministeriöstä toi puheenvuorossaan esiin, että usein kulttuuria ikään kuin hävetään ja sitä ei arvosteta, vaikka sen tulisi olla koko Suomen ylpeyden aihe. Yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista tarvitaan ehdottomasti lisää, ja päätöksenteon kannata tutkimusta on monista aiheista jo riittävästi.

Vuolasto korosti, että vaikuttamistyössä ja tiedon levittämisessä olennaista on napakka, lyhyt ja helposti ymmärrettävä viesti, jota täydennetään luotettavalla ja selkeällä lähteellä. Hyvän lähteen avulla esimerkiksi kansanedustajan avustaja pääsee lisätiedon äärelle. Pelto-Huikko muistutti, että päättäjiltä voi myös rohkeasti kysyä, minkä tyyppistä tietoa he tarvitsevat ja millaista tietoa he voivat työssään hyödyntää.

Kokosimme lopuksi yhteen seminaarin työpajakeskusteluiden pohjalta, mitä tietoa kulttuurihyvinvointialalla tarvitaan ja miksi:

1. Vaikuttavuustieto

• Kustannusvaikuttavuus: Tarvitaan tietoa siitä, miten kulttuuri- ja taidetoiminnalla sekä kulttuurihyvinvointipalveluilla voidaan vähentää muiden palveluiden tarvetta ja säästää siten kustannuksia.
• Vaikutukset syrjäytymisen ehkäisemiseen: Tarvitaan mittareita ja tutkimusta siitä, millaisia sosiaalisia merkityksiä ja yhteiskunnallisia hyötyjä kulttuurihyvinvointitoiminnalla saavutetaan esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisyssä ja osallisuuden lisäämisessä.
• Kulttuurikasvatussuunnitelmien vaikutusten ja vaikuttavuuden tutkimus: Miten suunnitelmien mukainen toiminta vaikuttaa lasten ja nuorten hyvinvointiin, oppimiseen ja koulussa jaksamiseen?
• Muutosten todentaminen ja vaikutusten erityispiirteet: Mitkä ovat taiteen ja kulttuurin erityisvaikutukset verrattuna muihin hyvinvoinnin ja osallisuuden lisäämisen keinoihin? Mitä sellaista kulttuuri ja taide tuottavat hyvinvoinnille, mitä ei voida saavuttaa muilla keinoilla?
• Olemassa olevan tutkimustiedon kokoaminen: Yhteenvetojen, synteesien, katsausten ja meta-analyysien laatiminen jo olemassa olevasta tutkimustiedosta, jotta löydetään keskeiset havainnot ja tutkimusaukot.

2. Tieto toimintarakenteiden tueksi

• Toimeenpanon esteet: Miksi olemassa olevaa tutkimustietoa ei hyödynnetä nykytilanteessa riittävästi?
• Pitkäjänteinen seurantatieto: Tarvitaan valtakunnallisia mittareita ja tutkimusta, joka keskittyy pitkäaikaisiin vaikutuksiin.
• Edunvalvonta: Tarvitaan selkeää, helposti hyödynnettävää tietoa, joka tukee edunvalvontaa ja päätöksentekoa.
• Ei-osallistujien tavoittaminen: Tarvitaan tutkimusta kulttuuripalvelujen ulkopuolelle jäävien ryhmien esteistä ja tavoittamisesta. On tärkeää tutkia kulttuurihyvinvointoiminnan jakautumista eri väestöryhmien välillä ja parantaa saavutettavuutta erityisesti aliedustetuissa ryhmissä.
• Juurruttaminen: Tarvitaan tietoa ja toimeenpanotutkimusta siitä, miten kulttuurihyvinvointiin liittyvät palvelut ja hankkeet voidaan juurruttaa pysyviin rakenteisiin ja osaksi julkisen sektorin toimintaa.
• Kulttuurihyvinvoinnin määrittely: Tarvitaan yhteistä käsitteistöä ja käsitteiden määrittelyä.
• Johtaminen ja yhteistyö: Tarvitaan tutkimusta, joka analysoi ja kehittää kuntien, kulttuurikentän, hyvinvointialueiden, järjestöjen ja eri rahoittajien yhteistyötä.