Tanssikummina lastensuojelussa

Läntisen tanssin aluekeskuksen Tanssikummi® Kaisa Koulu työskenteli Tanssikummina® Turun kaupungin lastensuojelussa koronakevään 2020 aikana. Projektin toteutuminen mahdollistui Taiteen edistämiskeskuksen tuella. Tässä artikkelissa tanssitaiteilija Kaisa Koulu kertoo Tanssikummi® lastensuojelussa -hankkeen toiminnasta ja kuulumisista.

Suomen siirtyessä nopealla aikataululla poikkeusoloihin maaliskuussa koronanpandemian takia Läntinen tanssin aluekeskuksen Tanssikummi® lastensuojelussa-hanke sai tuulta purjeisiin. Projekti käynnistyi nopealla aikataululla yhteistyötahon, Mäntymäen perhetukikeskuksen, kanssa. Mäntymäen perhetukikeskuksessa on kolme vastaanotto-osastoa huostaanotetuille lapsille ja nuorille ja yksi avokuntoutusosasto.

Tanssikummina toimiminen perustuu aina hetkessä elämiseen, toisen kohtaamiseen ja yhdessä jaettuun hetkeen. Se, millaiset asiat nousevat kohtaamisen tavoitteiksi, määräytyy tilanteen mukaan. Usein törmään kysymykseen: Mitä Tanssikummi lastensuojelussa tekee?

Tilanteesta riippuen työskentelyllä voi olla erilaisia tavoitteita, kuten somaattisten resurssien ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen, hetkestä riippuen joko vireystilan lasku tai nosto, fyysisyys ja sanaton viestintä sekä tunnetaitojen vahvistaminen. Edellä mainitut tavoitteet kuvaavat mielestäni sanoina hyvin toiminnan moninaisuutta. Kaiken sen yhdessä koetun tekemisen, mutta myös tekemättömyyden lähtökohta on olla Tanssikummina läsnä nuorelle hetkessä, jossa nuori tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.

Aloitin työskentelyn Mäntymäessä avokuntoutusosastolla. Koronarajoitukset olivat juuri astuneet voimaan ja koko osasto oli muuttanut työmuotojaan; enää osaston työntekijät eivät saaneet vierailla perheiden luona, vaan tapaamiset olivat vaihtuneet ulkoiluihin ja Skype-tapaamisiin. Näin tämän ennemminkin mahdollisuutena kuin rajoituksena toteuttaa Tanssikummin työtä, jonka ytimessä on kohtaamisen taide erilaisista lähtökohdista. Toki se myös jännitti – onko Tanssikummin mahdollista ruudun takaa löytää tuntemattomien perheiden ja lasten kanssa yhdessä jaettu tila? Se tila, jossa Tanssikummin läsnäolo ja yhdessä tekeminen syntyy tälle työlle ominaisella luontevalla tavalla, ilman suorituksellisuutta ja auktoriteetteja?

Näin jälkeenpäin on helppo huomata, kuinka merkittävässä roolissa osaston henkilökunta oli näiden kohtaamisten toteutumisessa. Henkilökunnan luottamus Tanssikummin työtä kohtaan, vaikka he eivät olleet koskaan nähneet sitä edes normaalioloissa, ja valmius ottaa Tanssikummi osaksi työskentelyä mahdollisti arvokkaan kohtaamisen asiakasperheiden kanssa. Skypenkin välityksellä on mahdollisyys löytää yhteys, jossa henkilökunnan ja asiakasperheen kanssa voi jakaa jaetun kehollisen hetken ja olla tasavertaisina yhteisessä tilassa. Lapsi saa tällöin tulla nähdyksi, ja saa kokea onnistumisen tunteita.

Perhetukikeskuksen vastaanotto-osastolla työskentely on ollut hyvin moninaista eri näkökulmista tarkasteltuna. Tanssikummiuteen mahtuu monien toimintojen ja tunnelmien ääripäitä, etenkin ympäristössä, johon saapuvat kiireellisesti huostaanotetut nuoret. Näitä ääripäitä kokee niin nuori kuin Tanssikummikin. Tekijänä en halua arvottaa kohtaamisia keskenään, sillä yhteys jokaisen nuoren kanssa on muodostunut omanlaiseksi; joidenkin kanssa se on ehtinyt kulkemaan jo koko kaaren, koska nuoret ovat jo muuttaneet pois Mäntymäestä, joidenkin kanssa on ehtinyt syntyä tiettyjä rutiineja, jotka toistuvat nähdessämme, ja joillekin voi olla tärkeää, että Tanssikummi on läsnä osastolla.

Itse koen tärkeäksi myös sen, että Tanssikummille voi sanoa “ Ei, en halua tehdä mitään!” Näissä tilanteissa nuori tulee kohdatuksi, hyväksytyksi ja hänen sanojaan kunnioitetaan. Tällä voi olla iso merkitys nuorelle, joka harjoittelee omien rajojen asettamista ja tunteiden sanoittamista. Kehollisesti myös näissä kieltäytymisen tiloissa tapahtuu usein selkeä muutos – jännittynyt ja sulkeutunut keho rentoutuu ja avautuu, katse voi etsiä Tanssikummin silmät. Välillä jopa Tanssikummin ja nuoren hengitys löytää yhteisen rytmin, yhteisen huokauksen ja yhteisen hiljaisen hymyn. Seuraavalla kerralla osastolle tullessa ehkä juuri tämä nuori onkin se, joka haluaa lähteä Tanssikummin kanssa ulos, vaikka muuten ei koskaan halua lähteä ohjaajien kanssa minnekään.

…käpertyneitä kehoja peittojen alla, maitohappoisia lihaksia, teinien laahaavaa rytmiä, innostumista, oppimisen halua, kiihtymistä nollasta sataan, epävarmuutta, näyttämisen halua, muuttuvia tilanteita, onnistumisen tunnetta, poukkoilevaa levottomuutta, takertumista, itkua, naurua, kiroilua… (ote työpäiväkirjasta)

Palaan sanoihin ja kehossani resonoi jäljet kaikista noista hetkistä joko omana kokemuksenani tai peilinä nuoresta. Itselleni Tanssikummityössä kohtaamisten lisäksi kiintoisaa on myös se kaikki kehollinen jälki, joita työpäivissäni koen. Erilaiset keholliset energiat, rytmit, liikkeet niin osaston arkipäiväisessä olemisessa kuin varsinaisissa yhteisissä hetkissämme ovat jo itsessään kiinnostavia. Ne ovat myös työssäjaksamisen kannalta olennaisia – työssä, jossa koko ajan kohtaa ja on läsnä on mielestäni tärkeä tunnistaa myös mitä siitä itse saa.

Tilanteet, joissa nuori on halunnut opettaa minulle omaa erityisosaamistaan ovat itselleni aina liikkeellisesti herkullisia. Kehollinen kokemus, jonka saan nuoren kanssa koripalloillessa antaa minulle sellaista liikkumista, jonka äärellä innostun aivan uudesta liikemateriaalista samalla, kun nuori tulee nähdyksi ja saa onnistumisen kokemuksen omista taidoistaan.

Eräs lapsi innostui tekemään oman tanssin kuvakorttien avulla, joita pitkään ensiksi järjesti monien liikkeellisten kokeilujen kautta oikeaan järjestykseen. Tanssi oli Tiktok-tyyppinen vahvasti käsien liikkeisiin perustuva koreografia. Tämänkin materiaalin koen itselleni lahjana – niin vieraalta ja uudelta tuo tanssi tuntui omassa kehossa. Tämä yhteinen hetki päätyi siihen, että lapsi esitti osaston hoitajille tanssinsa. Koreografioidun tanssin jälkeen vielä innostuimme osallistavaan improvisaatiotehtävään, jossa hoitajat katsojina saivat antaa meille tanssiimme aiheita. Jälkeenpäin hoitajat kertoivat, että tämä oli todella iso juttu lapselle, joka kamppailee kovasti huonon itsetunnon kanssa ja on kaikesta kovin epävarma.

Edellä mainitut kuvaukset ovat esimerkkejä hetkistä, joissa olen aktiivisen toiminnan aikana saanut kehollisesti kokea uutta ja kiinnostavaa. On myös lukuisia hetkiä, joissa vain yhdessä vietetty aika on resonoinut vahvasti kehossani. Jopa niin vahvasti, että on ollut tärkeä tunnistaa ja osata päästää irti niistä kehollisista jäljistä, joita olen kohtaamisista kerännyt. Tanssikummin kehossa on tuntunut myös nuorten ahdistusta, väsymystä ja kiukkua.

Niitä vaikutuksia, joita tästä työstä jää, on vaikea vielä hankkeen tässä vaiheessa tietää. Eräälle nuorelle tapaamisista on jäänyt ainakin toistaiseksi eräs pysyvä juttu, johon hän omien sanojensa mukaan palaa aina, kun on tylsää: jongleeraus. Aktiivisen 17-vuotiaan nuoren kanssa koin, että haluan lähteä liikkeelle jostain hyvin konkreettisesta ja päädyimme jongleeraamaan huiveilla ja palloilla. Tekeminen imaisi mukaansa ja yhdisti osaston nuoria. He haastoivat toisiaan ja keksivät omia tehtäviä. Teimme näitä yhdessä, mutta hienolta tuntui, että leikki jatkui osastolla ilman minua.

Seuraavalla kerralla osastolle tullessa nuori huusi minut heti katsomaan taitojaan. Wau, sitä viikossa tapahtunutta edistystä! Nuori kertoi, että jongleeraus rauhoittaa. En voinut kuin sivusta seurata ja ihailla miten nuori malttoi harjoitella ja samalla kehitti myös omaa itsehillintäänsä.

Nuori kotiutui. Muutaman viikon päästä näin hänet kuitenkin käymässä Mäntymäessä ja hän kertoi heittelevänsä nykyään kiviä, kun on tylsää. Osastolla olleet kolme jongleerauspalloa eivät olisi voineet siinä vaiheessa saada parempaa uutta omistajaa. Nuoren hämmennys ja ilo lahjasta tallentui muistoihini – lämmöllä ja hymyllä pohdin minne kaikkialle pallot kulkevat ja kenelle kaikille hän haluaa taitonsa näyttää.

Kirjoittaja: Kaisa Koulu, tanssitaiteilija, Läntinen tanssin aluekeskus.

Lisätietoa: Tanssikummi®